— Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo, kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno, eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa, pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä. Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä "enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan alkavat kadota ihmisten ilmoilta.
He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä sinipalatsista alkoi se laulaa.
— Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee? sanoi Arvid.
— Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.
Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin katseli vieressään olevaa poikaa.
— Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat noin ajatella?
— Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.
— Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen? Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle sopiva seura?
Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:
— Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse luulet?