— Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.
Hän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia kysymyksiä.
— Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.
— Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla ikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja kyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.
— Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja laski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli aivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma, kone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi se oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin käsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän katseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa ja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.
Piirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen rinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen, mutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan, toimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän yhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai puheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat jälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan takaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo hänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän kouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän ajoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä! Hän nousi ja astui Bergmanin luo.
— Eiköhän olisi parasta tehdä näin!
Muutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli, nyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:
— Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.
— Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.