— Minun uskoni on islam, — nimellisesti tosin vaan, sillä totta puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.
Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.
Ja hän lisäsi:
— Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja häijyt.
— Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan. Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.
— Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.
— Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi vakautuvan.
— Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi. Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.
— Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.
— Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan keskinkertainen. — Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden. Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on lempi.