— Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua hänen kanssaan kahden kesken?
— Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta, ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja tyyneyttä.
— Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?
— Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva minulle lempeä.
— Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia. Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita vastatodistajia. — Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!
— En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä. Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä. Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. — Ymmärrätkö sydämeni tunteita, Ferengis?
— Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa turvallisuutesi vaaraan.
Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka, missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.
Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin soisi riemastavan hohteensa.
Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen aatoksistaan.