Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin, joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon. Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä. Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan, suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi. Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui. Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta. Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan. Mutta Haoma virkkoi:
— Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne herrasi Demurin käskystä.
Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:
— Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa
Allahin siunausta sinun pääsi päälle!
Sitten hän nousi ja lisäsi:
— Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.
— Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma. — Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa kotilieteni pyhää tulta.
Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen, komeasatulaisen orhin selkään.
Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle. Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla. Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit, nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:
— Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.