— Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen, että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien hyväilyä.
Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana, kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.
NELJÄS LUKU.
Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot. Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio, jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli. Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman, puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista, jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.
Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä sydämelleen ja virkkoi:
— Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.
Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa tervehtimään ja kysyi:
— Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika? Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen varmaan kertoisivat?
— Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä olen teille sanomani ilmaiseva.
Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös, ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin asunto.