Haoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla, istui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman lähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan vartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.
— Se on Arasta — selitti Demur. — Hän tahtoi seurata minua tänne vuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.
Sitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat joutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.
Kavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:
— Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?
— On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä, silloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on haikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti koettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. — Raskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.
— Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.
Haoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli lähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua Haoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille. Hän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään, joka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin luo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän haikeat tunteet virisivät taas eleille.
Vohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi hetken kuluttua:
— Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi oli iloisempi väre.