Kun Anahita taas näki hänet vallan lähellä itseään, puhkesi hänen itsesuojelemisvaistonsa esiin, hän irroitti käsivartensa pylväästä ja väistyi pari askelta. Sitten hän ojensi vartalonsa ja asettui ikäänkuin vastarintaan.

Ääni varmana ja silmät säihkyen vakaumusta hän huudahti:

— Muista minun valaani… ja muista myöskin omaa valaasi!

— Ne muistan — sanoi Melik — mutta ylimäinen pappi saattaa meidät molemmat valastamme vapauttaa. Hänet kutsutan viipymättä tänne, sillä jo tänä iltana täytyy sinun tulla omakseni!

— Se olisi Allahin pyhän tahdon rikkomista, se olisi hänen pyhän lakinsa pilkkaamista!

— Olen Allahin tahdon ja lain edustaja maan päällä.

— Kansa ei ole suostuva siihen, että sen valitsemaa ja voitelemaa näin loukataan.

— Kansan täytyy taipua minun tahtoni alle. Ei yksistään Persian kansa ole käskyjeni alainen. Olen masentanut toistakymmentä eri kansakuntaa Aigean meren ja Induksen välillä. Kaikki tottelevat ne käskyjäni. Kuka rohkenisi nousta minun tahtoani vastustamaan? Minulla on valta vaikka kokonaan lakkauttaa kertojattaren toimi ja käskeä vääryyttä kärsivien suorastaan kääntyä minun puoleeni.

Voimatta hillitä verensä tuimaa kuohahdusta, lähestyi Melik uudestaan Anahitaa; kertojatar vaipui hervottomana alas mosaiikkipermannolle patsaan viereen, ruveten itsekseen rukoilemaan.

Nähdessään Anahitan pelon ja tuskan, tyyntyi Melik hieman ja päätti malttaa mielensä ja lohduttaa häntä.