— Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme kiittämään.
— Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä sydämeni pakoitti minut tekemään.
— Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, — jatkoi Vohumeno. — Minun sydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen taas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa kiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät jänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin rupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan haluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan sinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.
Ja kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:
— En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas asunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot. Tänne en voi, enkä tahdo jäädä.
Silloin Haoma virkkoi:
— Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit asettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi, että joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä ajatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.
Ennenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:
— Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi minun saada parsi palvelijoideni pariin.
Ja nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää halveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan suurvisiirin pojan tarjoumuksen.