— Mutta hän on vääräuskoinen — arveli Anahita.
— Jospa onkin vääräuskoinen, kerrotaan ihmeellisiä seikkoja hänen hyväsydämisyydestään. Eikä laki kiellä vääräuskoistakaan tiedustelijana käyttämästä — näin puolteli Tumadir.
— Mutta miten voin olla varma hänen tiedonantojensa totuudellisuudesta, kun hän ei voi vahvistaa niitä vannomalla Allahin nimeen?
— Ei ole kuultu että parsi rikkoisi valaansa, kun hän vannoo Ormuzdin nimeen — virkkoi Tumadir. — Luulenpa parsi-erakkoa senvuoksi sopivaksi, että Mervimin asiaan myös on yhdistynyt läntisten parsien asia. Eikä ole kuultu, että parsit antaisivat assassiinien lahjoa itseään. Haoma on myös mahtavan suurvisiirin pojan ystävä.
— Tahdonpa vielä punnita asiaa, rukoilla Allahia valistamaan mieltäni ja sitten tehdä päätökseni.
Näin sanottuaan Anahita alkoi hitaasti astua pois äitinsä työhuoneesta. Hän kulki sisäpihojen halki sekä kirjavilla kankailla peitettyjen kaarikäytävien läpi rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevaan omaan puutarhaansa. Sinne tultuaan hän vaistomaisesti taittoi itselleen suuren vaaleanpunaisen ruusun, jonka hienoa balsamituoksua hän halukkaasti hengitti. Hän istuutui tavalliselle paikalleen, takamuurin luo olevalle, ruusupensaikon ympäröimälle jaspisrahille. Hän unhoitti koraaninsa, jonka hän tässä paikassa tavallisesti otti esille, ja vaipui syviin mietteisiin.
Nyt oli siis valjennut hänen suuri päivänsä, nyt oli hänen ylevä tehtävänsä alkanut. Peloittivatko siihen yhtyvät vaarat häntä? — Sehän olisi halpaa ja heikkoa, se olisi kiittämätöntä ja arvotonta. Eihän hän silloin ansaitsisi Allahin armoa, joka hänet kertojattareksi oli määrännyt, ei kansan luottamusta, joka juhlallisilla menoilla päämoskeassa oli hänet vihkinyt. Päinvastoin hänen tehtävänsä tuli herättää iloa ja riemuisaa toivoa. Ei kukaan muu koko avarassa valtakunnassa ollut kohonnut tähän kunniakkaaseen paikkaan. Mikä olikaan muiden Persian naisten kohtalo: haaremin orjuus, ja vanhemmaksi tultua unhoitus ja puute. Mutta hänelle, Anahitalle, oli Allah suonut valoisan vapauden, tehtävän, joka liiteli niin paljon yläpuolella maista todellisuutta kuin hohtavat hienot valkeat pilvenhattarat aamutaivaalla. — Ja sittenkin tuntui kuin olisi pieni pelontunne piillyt povessa. Se ei ollut uhkaavien vaarojen synnyttämä, vaan johtui oman mielen herkkyydestä. Oliko hän todella kyllin arvokas toteuttamaan Allahin yleviä määräyksiä? Oliko hänessä tarpeeksi voimaa ja pontevuutta noita vaikeita asioita perille ajamaan? Näin ajatellessaan huomasi hän yhä tuntuvammin voimattomuutensa suurien yritysten toteuttamiseen, ja hän rukoili:
— Anna sinä, oi Allah, väkevyytesi vaikuttaa minussa, anna ylevyytesi toteutua minun, heikon välikappaleesi kautta!
Tämä lyhyt rukous näytti taas vahvistavan häntä. Ja hän ajatteli:
— En yksinäni voi mitään aikaansaada; minun täytyy saada voimakkaita ja viisaita tiedustelijoita. Allah on minulle ne kyllä osoittava.