— Luuletteko, että hän voi parantua? kysyi Hannes Borg.
— Toivon sitä, jos vaan ei tule mitään käännettä pahempaan. Mutta minne viemme hänet? Tähän hän ei voi jäädä. Kaupunkiin häntä ei voi lähettää, ei ainakaan heti.
— Eikö häntä voisi paareilla kantaa Koivukoskelle?
— Se käy päinsä. Ruiskutan häneen ensin morfiinia.
Saatuaan tämän ruiskutuksen sairas vaipui syvään uneen; järjestettiin tilapäiset paarit, ja suojeluskuntavääpelin välityksellä saatiin kantajat. Hannes Borg vuorotteli itse matkalla heidän kanssaan, osottaen mielenliikutuksestaan huolimatta väsymätöntä sitkeyttä. Yöksi lääkäri jäi Koivukoskelle ollakseen saapuvilla sen varalta, että sairaan tilassa tapahtuisi odottamaton käänne.
XXVIII
Muutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi toivoa poikansa paranemista.
Väinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan eräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut nojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla oli asettunut, hän sanoi:
— Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.
Isäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan, ja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet jälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.