Sanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi onnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten kuolleensa sellaisille tunteille. —
Hän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden oli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet vastenmieliset… nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen naiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen vaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen kilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa ja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt… ei vielä harmaata hiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen. Mutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä, pulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja kiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas ja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa tämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi, että Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän katkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien kiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli syvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni tai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen Eversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino Vanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään tämän keinon. — Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen — ollenkaan tietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.
Ja lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto aikaisemmilta vuosilta — hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon hän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka tuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli tarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen synkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon naisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt olikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli turhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja sittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg, tämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen eteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota entisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen… ja saattoiko hän häntä rakastaa?
Nämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin äskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt, ollut kaunis ja kirkas.
Hän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi salin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.
XIV
Aino Vanaja ja Hannes Borg olivat palatessaan Eversenin kemuista sopineet, etteivät seuraavana päivänä pitäisi osa-analysituntia. Neiti Vanaja oli huomauttanut, ettei hän väliintulleen juhlan vuoksi ollut tarpeeksi ehtinyt valmistautua. Ja "osaamatta läksyään" hän ei kehdannut tulla tohtorin luo tunnille. Hannes Borg oli sanonut hyvin ymmärtävänsä sen, mutta että he silti seuraavana päivänä tapaisivat toisensa, sillä hänellä oli asiaa Forsgrénille.
Herättyään ja muutettuaan pukua Hannes Borg läksi tervehtimään sisarentytärtään. Elisabet oli ollut varhain ylhäällä. Hän näytti alakuloiselta ja sanoi ikävystyneensä Hannes Borgin poissaollessa.
— Minulla on tunnonvaivoja siitä, että jätin sinut tänne yksiksesi, sanoi Hannes Borg, ja että läksin noihin ikäviin kemuihin. Mutta…
Hän keskeytti puheensa, epäröiden mitä sanoa. Oikean lähtönsä syyn hän hyvin tiesi, mutta vältti sitä koskettelemasta, jatkaen: