Ei, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää hänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.
Nyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja alapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen. Kuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin huomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman lahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian heikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet silmistään.
Atson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta tarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen aihe?
Hän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän otti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän täytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime taislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon juomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta Gertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn: Muiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet viedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan. Nyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven ruokalävestä.
VI.
Gertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä sykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään kuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri mutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson majaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa saattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten selittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. — Oliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen poissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja nauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan kellarivankilaan?
Kauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen täytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen puoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?
Hädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja hän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta neuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen eteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli Westhard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin vehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän pelästyi tätä yllätystä.
Westhard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan liikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui puutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta peittää ivaansa ja kiukkuansa:
— Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi kiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran rangaistuksen ja katumustilan alainen.