Gertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja läksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He niittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas miekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä kantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja ratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä lyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden niittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.
Huomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan kuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää inhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava kostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin aikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja pyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja siellä herättyään uudelleen kidutettava.
Westhard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän seurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki sekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi varomattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan muurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu rikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.
Kaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi ollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni pyytämään!
VII.
Suljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas, nojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät Alobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä joutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi. Linnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä oltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan nopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin jatkoivat pakoretkeään.
Atso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle antanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta Alobrand sanoi:
— Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja voisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.
Kauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys oli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja pysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään askeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.
Kaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan etäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja sitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.