— Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin kalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle vartijatoverilleen.
— Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille, huomautti nuorempi vartija Friedolf.
— Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän lisäsi:
— Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin pysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.
Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta, johon asettui mukavasti torkkumaan.
Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa seuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei koskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.
Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin yläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli avaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli osaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja, johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.
Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin hän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän oli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin kieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta viiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin syvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan voimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa tarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina siitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui monasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin, kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän vaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä aalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut helpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.
Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän juovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja olkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään tutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja liiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen sisimpäänsä.
Vuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä tuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset kaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä ulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä kalvanut.