Jumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä pölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli laihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä oli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui valkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia jäseniään.
Vastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon peittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen hopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä tummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän oli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen kaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut liiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan juhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan pilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella osoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.
Mutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä neuvoittelua.
Dabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:
— Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian suosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?
— Tuumaan on jo ryhdytty — huomautti Vietso. — Eilisiltana sytytimme korvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän odottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi tasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen kimppuunsa.
Samassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti katsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien seurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.
Hän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:
— Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla metsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!
Joukosta huudettiin: