"Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon! Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään, ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta — jolloin se yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme, miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti 'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa 'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa."

Mutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi, että luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi, että muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja, joille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien runsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle päässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus aiheuttanut edes oikeusjuttua.

Yhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja lamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä jättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä useammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja järjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata. "Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä ehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin, joihin he kuolivat." Niin sanottiin.

Insinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin, mutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui hän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun vaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri ollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen yksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona ollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa tai sohvalla — vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi kipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana hänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon, Kemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.

Luonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin
Kuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja
vaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri
Latvankin.

— En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.

— Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja huomattavasti vaaleten.

— Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä viiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.

Latva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet tunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa vavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui ulos.

* * * * *