Illalla myöhään, kun maailmankaupungin kuumeinen yöelämä, jolta sota oli riistänyt muinaisen loiston, jo oli alkanut, hän istui kumartuneena piirustustensa yli ja selaili innokkaasti monennäköisiä teknillisiä käsikirjoja. Niistä poimimiaan tietoja hän vertaili pieneen vihkoseen, jonka kannessa oli:
Arvid Warén:
Upottajat.
Toisinaan näytti hän pitkiksi hetkiksi unohtuvan kuvitelmiinsa. Silloin kohosi puna hänen poskipäilleen, ohimosuonet paisuivat ja hänen olennossaan oli huomattavissa hermostunut levottomuus… Miten oli lopultakin onnistuva tämä kuulumaton suunnitelma? Milloin ehtisivät suomalaiset miehet tänne? Oliko kaikki todellakin toteutettavissa näin helposti ja yksinkertaisesti?
Väliin paloi hänen mielessään kiihkeä halu mennä nyt jo neuvottelemaan niiden harvojen suomalaisten älymiesten kanssa, jotka olivat täällä Berlinissä. Mutta ei. Saakoot kaikki kuulla yhdenaikaisesti asiasta, silloin ei yksi ole miettinyt kantaansa valmiiksi, eikä kykene sitä syöttämään toisille todisteluilla, joita ei yhtäkkiä ollut helppo kumota. Muodostakoon kukin rauhassa oman mielipiteensä.
* * * * *
Oli tammikuun 14 p. ja kello näytti 9 illalla. Nuorukainen, joka vastikään oli saapunut kotiin, ei huolinut vääntää valoa lamppuun, vaan heittäytyi väsähtäneenä sohvalle ja sytytti paperossin.
Ovelle koputettiin. Pensionin palvelustyttö avasi ja sisään astui pitkä, vanhanpuoleinen herra. Nuorukainen kavahti pystyyn silmänräpäyksessä ja riensi vääntämään tulta.
— Pimeässäkö te haaveilette? kuului tuttu ääni. — Mutta olettepa toki vihdoinkin kotona. Olen käynyt täällä jo kahdesti.
Orri tunsi valtioneuvos Rungon, joka sydämellisesti puristi hänen kättään.