Vihollinen oli ällistyksen lamauttama. Tykkituli oli nyt jo myöhäistä, se olisi vahingoittanut omia miehiä. Ja alussa eivät ryssät tahtoneet älytä; ampua kivääreilläänkään, siinä määrin outo hyökkäys heidät yllätti. Sitten alkoivat kuularuiskut rätistä ja luoteja vinkui sankkana pilvenä, edestä ja sivulta. Ratsumiehet eivät ampuneet; mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä.
Silloin valtasi ryssän mieletön pelko ja pakokauhu. He heittivät aseensa, huusivat armoa ojennetuin käsivarsin, tekivät ristinmerkkejä rintoihinsa ja syöksyivät kuin hajanainen lammaslauma metsiin, soille, pensastoihin, mikä minnekin.
Mutta ratsumiehet eivät heistä välittäneet. He painalsivat eteenpäin. Erityisesti tarkoitusta varten muodostetut tykkiosastot syöksyivät venäläisten patterien kimppuun, surmasivat miehet ja käänsivät tykkien tulen sekasortoisena pakenevaa vihollista kohden, joka luonnon alkeellisista vaistoista pyrki laumoittumaan.
Toiset kiitivät yhä eteenpäin, miltei kauhistuen tätä murhan mäiskettä ja yhtäpaljon hurjaa johtajaansa, kenraalia, jonka silmät leimusivat kuin tuli ja sieraimet laajenivat ja värisivät kuin raivostuneen pedon. Kuormastot, joiden paikan lentäjät olivat merkinneet, vallattiin, mutta jätettiin sen jälkeen oman onnensa nojaan ja yhä vain painuttiin eteenpäin.
Siinä oli esikunnan maja! Ryssäin lähetti kiiruhti henkensä edestä, ehtiäkseen toimittaa päällikkönsä turvaan. Mutta se oli jo myöhäistä. Hirveät ratsumiehet tunkeutuivat joka taholle, eikä poispääsyä ollut mistään.
Akkunoista paukkuivat kauhistuneiden upseerien revolverit. Se oli turhaa! Kuulat kilpistyivät voimattomina haarniskoista ja putosivat maahan. Kenraali Orri, joka riehui kuin hornan henki, huusi hirveällä, kaikuvalla äänellään:
— Antautukaa!
Silloin upseerit ja prikaatikenraali nostivat kalpeina kätensä.
Toiset tuhosivat sillävälin reservijoukot, jotka turhaan yrittivät ehtiä pakoon. Heidät hajoitettiin kuin akanat tuuleen, ainoastaan heidän elintarpeensa ja kuormastonsa säästettiin.
Kaikkialla kuului ammuntaa, huutoja, rukouksia, voivotuksia, ryskettä, sakkasuisten hevosten huohotusta ja veristen kavioiden töminää.