Kaduilla kulki loputtomia jonoja ajopelejä, automobiileja, kuormavankkureita. Ihmisiä vaelsi leveinä virtoina, kauhun ja tuskan vallassa, ja he sulloutuivat hätäillessään niin tiiviiksi joukoiksi, että sotilailla oli täysi työ pitää heitä järjestyksessä. Tuon tuostakin sattui onnettomuuksia. Vaikka raitiotieliikenne seisoi, jäi ihmisiä vankkurien ja voimavaunujen alle, jotka niin pian kuin mahdollista pyrkivät ulos kaupungista. Kuului huutoja, räminää, ryskettä, joka kasvoi valtavaksi, sekavaksi pauhuksi. Kaikkialla näkyi itkeviä naisia, kalpeita ylimystön rouvia, jotka olivat pakotetut jättämään kotinsa, ja pienten lasten hätääntynyt kirkuna tunkeusi vihlovana korviin. Mutta sotaväenosastot marssivat reippaina ja huumaantuneina maailmankaupungissa, jonka he urhoollisuudellaan olivat valloittaneet ja lauloivat matalalla äänellä:

Hermanni sanoi Jaskalle:
"Vera ryssää puukolla!
Ei ryssän ole väliä,
ei sill' ole sielua."

Tämän sekasorron keskellä ajeli kenraali Orri loistoautossaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmissään loimusi kaamea tuli ja kun näki hänen yhteenpuristetut huulensa ja sieraimensa, jotka toisinaan laajenivat ja pingottuivat verettömiksi, niin kylmiä väreitä kiiti läpi ruumiin. Sotilaat pelkäsivät häntä kuin jumalaa, mutta samalla he pitivät hänestä ja lauloivat salaa rintamalla syntyneitä veisuja kenraalistaan. Storm oli paljoa iloisempi. Hän nauroi, vitsaili, antoi miesten juoda itsensä humalaan, mutta sulki heidät sitten kasarmeihin selviämään ja Orrillekin hän huomautti, ettei verrattomia venäläisiä kaunottaria olisi kuitenkaan pitänyt karkoittaa. Mutta tämä ei hymyillyt, ei vastannut, vaan vaelsi kuin hornan henki synkin otsin ympäri kaupungin.

Samaan aikaan viisituhatta miestä kuumeisella kiireellä laittoi Suomen radan varsille suunnattomia katoksia ja vajoja. Toiset naulasivat laatikoita, suuria ja pieniä, muutamia tarkkojen mittojen mukaan, äreiden ja täsmällisten korjausosaston päälliköiden johdolla.

Kun Pietari oli tyhjentynyt entisistä asukkaistaan, jaettiin korjausosaston miehet, joiden avuksi oli komennettu noin 50,000 vankia, eri kortteleihin ja kaupungin osiin. Sitten alkoi tavaroiden pakkaus, joka tapahtui tarkkojen ohjesääntöjen mukaan, levollisesti, mutta yötä päivää. Museot, taidegalleriat, kirjastot, tehtaat, kauppahuoneet, elintarvevarastot, kaikki tyhjennettiin ja tavarat kuljetettiin vajoihin ja merkittiin luetteloihin, erilaatuiset kukin osastoonsa. Puhkuvia kuorma-autoja, läähättäviä hevosia, puolinääntyneitä vankeja hikisin kasvoin vaelsi yhtä mittaa edestakaisin Pietarin leveillä kaduilla ja suurilla silloilla. Millä pysyväistä arvoa oli, se otettiin talteen, pakattiin laatikoihin ja kuljetettiin vajoihin. Täältä veivät junat elintarpeita ja huonekaluja Suomeen niin paljon kuin suinkin ehtivät. Valloitettu, autio kaupunki oli muuttunut orjamaisen työn ja kuolettavan ponnistuksen keskukseksi, jossa vilisi väsyneitä, Orrin hirveän tahdon näännyttämiä ihmisiä tuhansittain, hyörien edestakaisin kuin muurahaiset.

Kun tyhjennystyö vihdoin oli suoritettu, kokoontui puoli kilometriä pitkän amiraali-palatsin edustalle 200 voimavaunua, joilla oli lastina öljyllä täytettyjä sytytyspommeja. Samaan aikaan kuljetettiin se suunnaton tykistö, joka kaupungista oli saatu, niin edullisille ampumapaikoille kuin mahdollista ja niiden lähettyville tuotiin kokonaisia granaattivuoria.

Sitten annettiin painetut ohjesäännöt autoille ja ne lähtivät liikkeelle, hajaantuen kukin suunnalleen.

Tunnin päästä leimusi Pietari yhtenä ainoana tulimerenä. Sotajoukot oli siirretty kaupungin ulkopuolelle, mistä ne kauhistuneina katselivat kaameaa näkyä. Tykit jyrisivät lakkaamatta, granaatit räiskyivät ja leimahtelivat, repien suuria kappaleita Pietarin komeista palatseista, yhä uudestaan ja uudestaan ja vihdoin luhistaen raunioiksi kaiken sen, minkä tuli säästi, —

Korkealla ilmassa, minne suunnaton, mustanpunainen savupilvi kohosi, pyörien omituisina vyöryinä ja tuon tuostakin laskien lävitseen huikaisevan, korkean tulipatsaan, siellä kiiti pieni, keveä lentokone, kaarrellen laajoissa kehissä palavaa kaupunkia. Ohjaajan paikalla istui luutnantti Vahlberg; hänen rinnallaan, alaspäin suunnatun kiikarin yli kumartuneena, oli kenraaliluutnantti Orri, vahankalpeana kasvoiltaan, silmissä infernaalinen kiilto.

Kun luutnantti Vahlberg, savusta miltei tukehtuneena, katsahti sivulleen, ikäänkuin siten jouduttaakseen laskeutumiskäskyä, jota hän odotti, teki kenraalin kasvojen synkkä ja tunnoton kovuus häneen niin hyytävän vaikutuksen, että väreitä kiiti hänen ruumiinsa läpi ja veri pakeni hänen poskiltaan.