— 9 dreadnoughtia, 6 risteilijää, 14 torpeedovenettä ja 11 sukellusvenettä. Sitäpaitsi ne kuljetuslaivat, joista jo aikaisemmin oli puhe. Minua hämmästytti aluksi, että ne tulivat tänne niin mahtavalla laivastolla. Mutta kyllähän sen ymmärtää. He pelkäsivät kaikessa tapauksessa Saksan laivaston hyökkäystä ja olivat varuillaan.
Orrin silmät loistivat.
— Mahtaa se John Bullia kirveltää. Mutta kuka käskee! Sitävastoin en käsitä, minkätautta sinä sallit niiden ampua kaupunkimme raunioiksi?
— En voinut sille mitään. Ne tulivat niin äkkiä ja niitä oli kaikkialla. Ja enhän minä mahtanut niille mitään, kun ne pysyttelivät niin etäällä ja näkymättömissä. Komensin upottaja-osaston kuljetuslaivain kimppuun ja painuin suoraa päätä Tanskan rannikolle. Siinä minä laskinkin ihan oikein; olisitpa vaan ollut näkemässä, millä hirveällä melulla dreadnoughti uppoaa.
Kun keskustelu pysähtyi, sanoi Storm:
— Eihän niissä pohjoisissa huhuissa mitään perää olekaan. Juuri
tuli peruutus. Johan minä ajattelinkin, että se on turhaa puhetta.
Englanti muistaa vielä ne kolme divisioonaansa ja sitäpaitsi vanhan
Muurmannin jupakan. Ikinä ei se laske joukkoja sieltä maihin.
— Mistä peruutus tuli? Orri kysyi.
— Sotaministeriltä.
— Mutta jotakin pitäisi meidän kyetä Englannille tekemään, huomautti amiraali, katsoen merkitsevästi Stormiin. — Jollakin keinoin meidän pitäisi nöyryyttää tätä pienten kansain suojelijaa, joka on ampunut kaupunkimme raunioiksi… Ja jos oikein suoraan sanon, niin sen asian vuoksi me tänne tulimmekin.
— Ahaa!