"En toivo, että minulla olisi vihollisia, Suolavesi", vastasi Haukansilmä alkaen hänkin käyttää sitä nimeä, jonka linnassa olevat intiaanit olivat Capille antaneet, "en halua vihata ketään. Olen valmis puolestani unohtamaan vihani mingoihin samoin kuin ranskalaisiinkin, vaikkakin tiedän, että tämä vihollisuus riippuu suuremmasta Voimasta kuin teidän ja minun."
"Nostamalla ankkurinne ja seuraamalla minua merenrannalle, Haukansilmä ystäväni, kun palaamme siltä retkeltä, jolle olemme lupautuneet, pääsette kuulemasta sotahuutoa ja olette turvassa mingojen kuulilta."
"Ja mitä minä tekisin siellä suolaisen veden rannalla? Metsästäisin teidän kaupungeissanne? Seuraisin ihmisten jälkiä, kun ne tulevat ja menevät torille ja väijyisin koiria ja kanoja? Te ette ole minun onneni ystävä, herra Cap, jos te tahdotte johtaa minut täältä metsien varjosta sinne puhdistettavien laivojen päivänpaisteeseen."
"Enhän minä ehdottanutkaan, Haukansilmä, että tahtoisin viedä teidät kaupunkeihin, vaan merelle, jossa ihminen voi vapaasti hengittää. Mabel voi sanoa, että sellainen oli minun suunnitelmani, ennenkuin olin puhunut sanaakaan teille."
"Ja mitä Mabel luulisi seuraavan sellaisesta muutoksesta? Hän tietää, että kullakin on omat lahjansa, joista erilleen pyrkiminen on yhtä turhaa kuin vastustaa Luojan määräyksiä. Minä olen metsästäjä, tiedustelija ja opas, Suolavesi, enkä halua juoksennella maan äärestä toiseen tullakseni joksikin muuksi. Olenko oikeassa, Mabel, vai oletteko niin paljon nainen, että tahtoisitte nähdä ihmisluonteen muuttuvan ihan toiseksi?"
"Minä en toivoisi teidän ollenkaan muuttuvan, Haukansilmä", vastasi Mabel niin rehellisen sydämellisesti ja viehättävän kohteliaasti, että sanat menivät suoraan metsästäjän sydämeen, "ja niin paljon kuin minun enoni ihaileekin merta ja niin paljon hyvää kuin hän sieltä toivookin, minä en kuitenkaan toivoisi, että parhain ja ylevin näiden erämaitten metsästäjä muuttuisi laivanpäälliköksi. Pysykää sinä, mikä olette, kelpo ystäväni, eikä Luojan hyvyys ole täällä teiltä puuttuva."
"Kuulettekos sitä, Suolavesi? Kuuletteko, mitä kersantin tytär sanoo? Ja hän on liian rehellinen, oikeamielinen ja kaunis ajatellakseen muuta kuin mitä sanoo. Niin kauan kuin hän tyytyy minuun sellaisena, kuin olen, minä en tahdo paeta Luojan antamaa tehtävää saadakseni itselleni jotakin muuta. Minä saatan näyttää hyödyttömältä täällä linnassa, mutta päästyämme Tuhatsaarille voimme saada tilaisuuden huomata, mikä Luojan lahja tarkka pyssy joskus on."
"Te tulette siis meidän mukaamme?" kysyi Mabel hymyillen oppaalle niin kohteliaasti ja suloisesti, että tämä olisi heti halulla seurannut häntä vaikka maailman loppuun. "Minä olen koko seurueessa ainoa nainen — lukuunottamatta erästä soturin vaimoa emmekä tunne itseämme vähemmän turvalliseksi sen vuoksi, että te olette mukana puolustamassa meitä."
"Kersantti puolustaisi teitä, Mabel, vaikka te ette olisikaan hänen ainoa kalleutensa. Kukaan ei unohda teitä. Teidän enonne varmaankin pitää tällaisesta purjehdusretkestä, jolloin saa tarkemmin tutustua sisämaan järveen?"
"Teidän sisämaan järvenne ei ole suurenarvoinen, enkä minä siltä ihmeitä odota. Tunnustan kuitenkin, että mielelläni haluaisin tietää retken tarkoituksen, sillä ei tässä tahtoisi olla aivan hyödytön, ja minun lankoni, kersantti, vaikenee kuin muuri. — Tiedätkö sinä, Mabel, mitä se kaikki merkitsee?"