"Mitäh!"
"Pidän varmana, että kuningas saa kaiken, mitä nämä soturiosastot väijytysretkillänsä voittavat, kuten te sanotte."
"Siitä minä en mitään tiedä, herra Cap. Minä otan osani lyijynä ja ruutina enkä välitä vähääkään kuninkaasta, jos onnistumme jotakin saamaan. Jos joku ottaa jotakin muuta, en se ole minä, vaikka olisikin aika minunkin alkaa ajatella taloa, tavaroita ja kotia."
Vaikka Haukansilmä ei uskaltanut katsoa Mabeliin nähdessään tämän suoranaisen viittauksen ajateltuun elämänsä muutokseen, hän olisi kuitenkin antanut koko maailman saadakseen tietää, kuunteliko hän ja millainen oli hänen kasvojensa ilme. Mabel tajusi kuitenkin sangen huonosti tätä vihjausta, ja hänen kasvojensa ilme oli aivan tavallinen, kun hän käänsi silmänsä joelle päin, jossa hän Lokin kannella huomasi jotakin eloa.
"Jasper valmistelee kutteriansa matkalle", huomautti opas, jonka katse vaistomaisesti kääntyi samaan suuntaan. "Epäilemättä poika huomaa joitakin tuulen merkkejä ja tahtoo olla heti valmis."
"Kas, nythän meillä on tilaisuus oppia merimiestaitoa", vastasi Cap virnistäen. "Siitä, miten laiva varustetaan lähtöön, voi kokeneen merimiehen tuntea paremmin kuin mistään muusta."
"En tahdo sanoa, ettei Jasper voisi verratessa teidän merimiehiinne jäädä alakynteen", huomautti Haukansilmä, jonka rehellinen luonne ei toisen kerskuntaa selvään tajunnut, "mutta hän on rohkea poika ja kuljettaa kutteriansa niin taitavasti, kuin joku ikinä voi toivoa — ainakin näillä vesillä. Ettehän huomannut häntä perin taitamattomaksi Oswegon koskissa, herra Cap, sillä niissä kuohuissa kulku on joka tapauksessa melkoisen vaivalloista."
Cap myhähti tyytymättömästi eikä vastannut muuta, ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa he kaikki tutkivat kutterin liikkeitä tavattomalla mielenkiinnolla, sillä olihan heidän pian uskottava itsensä sen varaan. Ilma oli vielä ihan tyyni, ja välkkyvän järven pinnalla leikkivät ilta-auringon viimeiset säteet. Lokin keula-ankkuri oli heitetty satakunnan kyynärän päähän joen suusta, jossa sille avautui laaja liikkumisala ja jota käytettiin Oswegon satamana. Täydellinen tyyneys teki nyt kaikki liikkeet mahdottomiksi. Ainoakaan purje ei ollut levitetty. Kuitenkin lähti alus airojen avulla heti, kun ankkuri oli nostettu, kevyesti lekottelemaan keskelle jokea kokka vastavirtaan. Sinne päästyä miesten ponnistus lakkasi ja se solui itsestään virransuuta kohden. Kapealla kohdalla se kulki aika vauhdilla ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa se oli sivuuttanut molemmat hietikkoniemet, jotka rajoittivat satamaa selältä päin. Ankkuria ei vieläkään heitetty, vaan alus lipui yhä ulommaksi maasta, kunnes sen tumma runko kohosi järven kiiltävästä pinnasta ainakin neljännespenikulman päässä niistä matalista kallioista, jotka sulkivat itäisen väylän muodostaen jonkunlaisen ulkosataman. Siellä virrankäynti kokonaan loppui, ja alus jäi hiljaa paikalleen.
"Minusta se näyttää hyvin komealta, eno", sanoi Mabel, jonka silmät olivat herkeämättä seuranneet sen vaihtelevia liikkeitä. "Tohdin väittää, että sinä löydät vikoja sen rakenteessa ja sen kuljetuksessa, mutta minusta taitamattomasta ne molemmat ovat täydelliset."
"Oh, hoh! Meneehän se virtaa alas, kuten laiva ainakin. Mutta jos sinä olisit samanlainen vanha pikihousu kuin minä, et tarvitsisi silmälaseja löytääksesi vikoja."