"Minä en usko, että hänen majesteetillaan on uskollisempia alamaisia kuin amerikkalaiset, teidän korkeutenne."
"Siinäkin, Dunham, luullakseni olette oikeassa, ja olen ehkä ollut liian kiivas. Teitä, kersantti, minä en oikeastaan pidäkään siirtomaalaisena, sillä vaikka olettekin syntynyt Amerikassa, ei parempi sotilas ole milloinkaan muskettia olallaan kantanut."
"Ja eversti Washington, teidän korkeutenne?"
"No niin! — Eversti Washington voi myöskin olla hyödyllinen alamainen.
Hän on amerikalainen sankari ja minä voin antaa hänelle kaiken
tunnustukseni, mitä haluatte. Te ette ollenkaan epäile Jasper
Vesikoiraa?"
"Poika on koeteltu, herra, ja havaittu, että hän tekee kaikki, mitä häneltä suinkin voi odottaa."
"Hänellä on ranskalainen nimi ja hän on viettänyt suuren osan poikavuosistansa ranskalaisissa siirtomaissa. Onko hänellä ranskalaista verta suonissaan, kersantti?"
"Ei tippaakaan, teidän korkeutenne. Jasperin isä oli minun vanha toverini ja hänen äitinsä kuului juuri tämän maakunnan uskollisiin ja kunnioitettuihin perheisiin."
"Kuinka hän sitten joutui ranskalaisten seuraan? ja hänen nimensä? Hän puhuu canadalaisten kieltäkin, olin huomannut."
"Sen voi helposti selittää, majuri Duncan. Jäätyään orvoksi poika joutui erään merimiehen kasvatiksi ja tottui jo lapsesta elämään vedessä kuin sorsa. Teidän korkeutenne tietää, ettei Ontarion rannalla ole varsinaisia satamapaikkoja ja niin hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan järven toisella puolella, jonne myöskin ranskalaiset ovat aluksineen tulleet jo viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oppi puhumaan heidän kieltänsä — välttämättömyyden pakosta tietysti — ja sai nimensä intiaaneilta tai canadalaisilta, jotka mielellään käyttävät työtä ja luonnetta kuvaavia nimiä."
"Ranskalainen laivuri on kuitenkin minun mielestäni huono opettaja englantilaiselle merimiehelle."