"Se voi käydä suolaisilla vesillä, veli Cap, mutta tuskin suolattomilla. Mieluummin kuin joutua haaksirikkoon Canadan rannikolla minä tunnen velvollisuudekseni päästää Jasperin pois arestista."
"Ja joutua Frontenacin satamaan. Ei, kersantti; laiva on nyt hyvissä käsissä ja voi oppia hieman merenkulkua. Meillä on vallassamme aava ulappa, eikä muu kuin hullu voi ajatella maihinmenoa tällaisella myrskyllä. Vahdista minä pidän huolen ja silloin me olemme turvassa kaikelta muulta vaaralta paitsi siltä, mikä tällaista kevyttä matalaa alusta joka hetki uhkaa. Jätä kaikki minun huolekseni, kersantti, ja minä takaan sinulle Charles Capin puolesta, että kaikki käy hyvin."
Kersantti Dunham tyytyi helposti. Hän luotti suuresti lankonsa ammatilliseen taitoon ja toivoi, että tämän erinomainen huoli kutterista ei saattaisi hänen hyvää uskoansa häpeään. Toiselta puolen epäilys, samoin kuin luottamuskin, voimistuu saadessaan uutta ravintoa ja hän kuvitteli niin lakkaamatta mielessään petosta, että olisi uskonut seurueen kohtalon kenelle muulle hyvänsä mieluummin kuin Jasperille. Toden tunnustaaksemme siinä oli vielä toinenkin syy. Tämä vastuunalainen tehtävä, jota suorittamaan hänet oli lähetetty, olisi kuulunut oikeastaan komentavalle upseerille, ja majuri Duncan oli herättänyt alemmissaan suurta tyytymättömyyttä uskoessaan sen niin alhaiselle virkamiehelle kuin kersantille. Palata takaisin löytämättä edes määrättyä asemaa osoittaisi tavatonta saamattomuutta, joka puhuisi kauan häntä vastaan ja siitä olisi seurauksena, että heti paikalla asetettaisiin joku häntä ylempi hänen saappaihinsa.
XVI LUKU.
"Sun voimasi suuri on, Kaikkivaltias, sen myrskyjen pauhussa kuulen. Kun aallot käy ja tuuli soi sun neuvostas ja ma haakseni hukkuvan luulen, mun aatokseni nöyränä sun luoksesi käy ja rukoilen hartaalla miellä: Oi, johda mua satamaan, vaikk' maata ei näy, äl' anna mun eksyä tiellä!"
Byron.
Päivän noustessa ilmestyi se osa miehistöä, jolla oli siihen oikeus, laivan kannelle. Kun aallot eivät käyneet vielä kovin korkeina, voitiin päättää, että vielä oltiin saariston suojassa, mutta ne, jotka olivat kokeneempia, ymmärsivät selvään, että oli odotettavissa ankara syysmyrsky, joka on näillä seuduin niin tavallinen. Maata ei missään näkynyt, ja joka puolelta peittyi näköpiiri läpinäkymättömään usmaan herättäen synkän, salaperäisen tunnelman. Kuohut, tai kuten rannikkojen asukkaat sanovat aallot, olivat lyhyet ja kiemurtelevat uhaten turmiota helpommin kuin valtameren pitkät ja säännöllisemmät mainingit. Itse vesi näytti vihreältä ja vihaiselta sen sijaan, että olisi loistossa kilpaillut rusopilvien kanssa, vaikka näyttikin odottavan sitä viihdytystä, jonka auringonsäde voi antaa.
Sotilaat tyytyivät pian tilanteeseen ja vähitellen katosivat, kunnes kannelle jäi vain laivamiehistö, kersantti, Cap, Haukansilmä, majoitusmestari ja Mabel. Viimeksimainitun otsalle oli ilmestynyt pilvi, sillä hänelle oli ilmoitettu asioitten todellinen tila ja hän turhaan oli vedonnut Jasperin ansioihin ja koettanut saada komennon jälleen muutetuksi hänelle. Yön lepo ja yön mietiskely oli myöskin Haukansilmää varmistanut nuoren miehen syyttömyydestä, ja hänkin oli lämpimästi puhunut ystävänsä puolesta, vaikka yhtä huonolla tuloksella.
Kului useita tunteja, joiden aikana tuuli kiihtyi ja aallot yhä kohosivat, kunnes kutterin keinunta pakotti Mabelin ja majoitusmestarin vetäytymään suojiinsa. Cap kirosi usein, ja oli ihan ilmeistä, että alus nyt oli menossa aavimmille ulapoille aaltojen heitellessä sitä niin, että vain parhaimmin ja lujimmin rakennettu laiva saattoi sitä kestää. Tämä kaikki ei kuitenkaan Capia suuresti huolettanut, vaan kuten metsästäjä heristää korviansa kuullessaan koiran haukunnan tai sotaratsu, joka kuopii ja hörhättää kuullessaan sodan pauhun, hänkin tässä tilanteessa tunsi heräävän kaiken, mikä hänessä oli miehekästä; ja sen sijaan, että ennen oli lakkaamatta ylimielisesti ja saivarrellen arvostellut ja väitellyt turhasta, hän nyt esiintyi kestävänä ja kokeneena merimiehenä, joka hän todella oli. Apulaisten tahtomattaankin täytyi pian tottua kunnioittamaan hänen taitoansa, ja vaikka he ihmettelivätkin, kun ei heidän entistä päällikköänsä ja luotsia näkynyt, eikä mitään järkevää syytä näiden katoamiseen ollut annettu, he kuitenkin pian hyväksyivät vaihdoksen ja huolellisesti tottelivat uutta kapteeniansa.
"Sittenkin tässä suolattomassa vesilätäkössä, veli Dunham, on jonkun verran voimaa, kun se vain kaikkensa näyttää", huudahti Cap puolenpäivän maissa hykerrellen käsiään pelkästä mielihyvästä huomatessaan joutuneensa koettelemaan luonnonvoimien kanssa. "Tuuli on rehellinen, vanha vihuri ja järvi näyttää erehdyttävästi samalta kuin Golfvirran seudut. Minä pidän siitä, kersantti — minä pidän siitä ja opin kunnioittamaan tätä ulappaanne, jos ilma voi kestää samanlaisena kuin on alkanut kaksikymmentäneljä tuntia."