"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen", hän sanoi puhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen piti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, "ettekö te ansaitse sitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?"
"En, Mabel", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä niin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin epäluulon karkoittaa. "Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä en sitä ansaitse!"
"Minä tiesin sen — olisin voinut vannoa sen!" vastasi tyttö lämpimästi. "Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän masentaa itseänne, Jasper."
"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele sitä."
"Jasper!"
"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te voisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on käsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi senvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin."
"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?" kysyi Mabel ajatuksen nopeudella.
"Sitä pahoin pelkään — meidän kokemuksemme mukaan se on mitä suurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii jonkun keinon sen pelastamiseksi."
"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne hoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä täytyy olla oikea käsitys todellisesta tilastamme."
"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta ollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki joutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän suuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä varmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän sanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö."