Jasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä lujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.
"Kersantti Dunham", hän virkkoi juhlallisesti, "te olette kunnon mies, vaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti. Rakastattehan tytärtänne?"
"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira", vastasi kersantti yskähdellen.
"Tahdotteko pelastaa hänet — meidät kaikki — siitä vaarasta, johon olemme joutuneet?"
"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä? Tähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te pyydätte minua tekemään?"
"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä ihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi."
Kersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen noin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen kunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton. Juuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli hetkisen viivytellyt perämiehen luona.
"Herra Vesikoira", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi kuulla, "olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä lähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin meidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa."
Tämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan kersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi eikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.
"Saanko minä tarttua peräsimeen", hän kysyi Capilta, "ja koettaa etsiä täällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?"