Capilla oli ahtaat polvihousut ja komea peruukki, koska hänen päälakensa oli melkein paljas. Vaistomaisesti hän koetteli kädellään kumpaakin ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että molemmat olivat paikallaan. Pohjaltaan hän oli kuitenkin urhea mies ja oli katsellut monesti kuolemaa silmästä silmään, vaikk'ei koskaan niin peloittavassa muodossa kuin nyt hänen toverinsa sitä kuvailivat. Liian myöhä oli palata. Niinpä hän koetti hymyillä ja saada hyvän tuulensa takaisin, vaikka ei voinutkaan olla partaansa mutisematta ja moittimatta kersanttia, lankoansa, siitä, että tämä oli saattanut hänet pinteeseen.
"En epäile, hyvä Haukansilmä", hän vastasi, kun nämä ajatukset olivat ehtineet selvitä hänen mielessään, "että pääsemme onnellisesti perille. Kuinka kaukana me nyt lienemme linnasta?"
"Vähän enemmän kuin viidentoista penikulman päässä. Ne ovat lyhyitä penikulmia, koska meillä on voimakas myötävirta, jos mingot antavat meidän rauhassa kulkea."
"Otaksun, että meillä on metsää sekä ala- että ylähangalla?"
"Kuinka?"
"Minä tarkoitan vain, että me tämän jälkeenkin saamme pujotella noiden kirottujen puiden lomitse, kuten tähänkin asti."
"Ei ollenkaan. Nyt te saatte matkustaa veneellä, ja Oswegon rannoilta on jokeen kallistuvat puut puhdistettu. Me kuljemme myötävirtaan niin pian kuin suinkin."
"Mutta mikä suojaa meitä mingojen kuulilta, kun kierrämme niemiä tai kiinnitämme kaiken huomiomme soljuviin aaltoihin?"
"Herra — Hän, joka on niin monia auttanut suuremmista vaikeuksista. Monen monta kertaa, kun pääni on ollut menettämäisillään tukan, nahan ja kaikki, on Hän ollut tukeni ja kilpeni. En ole koskaan lähtenyt taisteluun ajattelematta tätä suurta ystävää, joka voi taistelussa tehdä enemmän kuin lukemattomat sotalaumat."
"Totta, totta, siinä voi olla kylliksi metsänkävijälle, mutta me merimiehet rakastamme aavoja ulapoita yli kaiken emmekä vaivaa aivojamme turhalla, vaan teemme sen, mikä edessä on välittämättä vedenalaisista vaaroista, puista ja kallioista."