"Minä olisin mielelläni aina teidän luonanne, Mabel, ja nukkuisin levollisemmin tulevan yön, kuin olen tehnyt viikkomääriin, jos tietäisin, että tämä keskustelu teistä on yhtä mieluista kuin minusta."
Emme voi sanoa, ettei Mabel Dunham olisi kuvitellut oppaan häntä ihailevan. Sen hänen tarkka naisellinen vaistonsa oli sangen pian tajunnut, ja ehkä hän toisinaan oli ajatellut, että oppaan osoittamassa kunnioituksen sekaisessa kohteliaisuudessa ilmeni sitä miehekästä hellyyttä, jota vahvempi sukupuoli ei voi salata, vaikk'ei saisikaan tilaisuutta ilmaista hellempiä tunteitansa. Mutta tietoisuus, että hän vakavasti ajatteli häntä vaimokseen ei milloinkaan ollut välähtänyt tämän vilkkaan ja nerokkaan tytön mieleen. Nyt se kuitenkin silmänräpäyksessä selvisi hänelle, vähemmin hänen toverinsa sanojen kuin käytöksen kautta. Katsoessaan vakavasti oppaan karkeihin, rehellisiin kasvoihin, Mabelin oma ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi, ja kun hän puhui, oli siinä lämpöä ja hellyyttä, jotka vaikuttivat enemmän kuin sanat.
"Teidän ja minun pitäisi ymmärtää toisiamme, Haukansilmä", sanoi hän vakavalla suoruudella, "eikä meidän välillämme saisi olla mitään pilviä. Te olette liian suora ja rehellinen, että teitä voisi kohdella muuten kuin suoruudella ja rehellisyydellä. Varmasti, varmasti ei merkitse mitään — ellei teidän tunteissanne ole muuta kuin ystävyyttä, jota teidän harkitseva sydämenne ja jalo luonteenne luonnollisesti voi tuntea minunlaistani tyttöä kohtaan."
"Minä uskon, että se on luonnollista, Mabel — niin, niin se on. Kersantti sanoo, että hän on tuntenut samaa teidän omaa äitiänne kohtaan, ja samaa luulen huomanneeni kaikissa niissä nuorissa ihmisissä, joita olen opastanut erämaan läpi. Niin, niin, uskallan sanoa, että se on luonnollista, ja siksi se on herännyt niin helposti ja tuntuu minusta niin suloiselta."
"Haukansilmä, sananne kiusaavat minua. Puhukaa selvemmin tai jätetään se puheenaihe ainaiseksi. Te ette — te ette voi tarkoittaa — ette voi toivoa, että minä ymmärtäisin teitä —" Mabel oli niin kiihtynyt, että hänen kielensä sammalsi ja naisellinen kainous kielsi häntä lisäämästä, mitä hän vakavasti olisi tahtonut sanoa. Rohkaisten mielensä hän päätti kuitenkin tietää kaikki niin selvästi ja pian kuin mahdollista. Sentähden hän hetkisen epäröityänsä virkkoi: "Minä tarkoitan, Haukansilmä, että te ette voi saada minua uskomaan, että te ihan vakavasti ajattelette saada minut vaimoksenne."
"Kyllä, Mabel, sitä minä juuri tahdon. Te olette ymmärtänyt sen paremmin kuin minä metsäläistaipumuksineni ja erakkotapoineni voin sen selittää. Kersantti ja minä olemme puhuneet asiasta ja toivomme, että te voisitte suostua siihen, vaikkakin epäilen omaa kykyäni voida miellyttää tyttöä, joka ansaitsee parhaimman Amerikasta löytyvän puolison."
Mabelin kasvojen ilme muuttui kiusaantuneesta hämmästyneeksi, ja sitten vielä sukkelammin hämmästyneestä tuskalliseksi.
"Minun isäni!" hän huudahti — "minun rakas isänikö olisi ajatellut minua teidän vaimoksenne, Haukansilmä?"
"Niin, niin on, Mabel — niin hän on ajatellut. Hän on myöskin toivonut, että se voisi teitä miellyttää, ja on aina rohkaissut minua kuvittelemaan, että se voisi olla mahdollista."
"Mutta te itse — te ette suinkaan voi vähääkään välittää siitä, olisiko tuo otaksuma toteutettavissa vai ei?"