"Kiitos, kiitos siitä, Mabel, sillä vaikka minulla itselläni ei enää ole vähintäkään toivoa, minä en kuitenkaan voisi olla koskaan onnellinen, jos tietäisin, että majoitusmestari on saanut teidät omakseen. Pelkään, että tätä retkeä varten määräyksiä annettaessa on otettu joitakin seikkoja lukuun ja minä tunnen miehen. Toista olisi, jos ajattelisitte jotakin kelvollista nuorukaista, — sellaista kuin Jasper Western esimerkiksi —"
"Miksi aina mainitsette Jasper Vesikoiran, Haukansilmä? Hän ei ole millään tavalla osallinen meidän ystävyysliitossamme. Puhukaamme mieluummin teistä ja siitä, miten aiotte viettää alkavan talven."
"Mitä minusta! Minä en ole parhaimman arvoinen, Mabel, ellei ole kysymyksessä ampuminen tai väijyntä, ja vieläkin vähemmän nyt, kun olen saanut selville kersantin erehdyksen. Siksipä minusta ei tarvitse mitään puhua. On ollut tavattoman hauska olla teidän lähellänne niin kauan ja kuvitella, että kersantti oli oikeassa, mutta se on nyt ohi. Minä menen Jasperin kanssa järville, ja siellä voi olla touhua meille molemmille niin paljon, että hyödyttömät ajatukset pysyvät mielestä kaukana."
"Ja te tahdotte unohtaa minut — tai ei unohtaa — Haukansilmä, vaan koettaa päästä entiseen mielialaanne ja ajatella kärsivällisyydellä tyttöä, joka on teidän rauhaanne häirinnyt?"
"Ennen minä en sitä tiennyt, Mabel, mutta nyt minä tiedän, että tytöt voivat kääntää koko elämän nurin. Niinpä ennenkuin minä tunsin teitä, vastasyntynyt lapsi ei voinut nukkua suloisemmin kuin minä. Tuskin olin laskenut pääni jonkun puun juurelle, kivelle tai vaikkapa nahalle, kun kaikki oli hävinnyt minun mielestäni, ellen yöllä unessa elänyt päivän toimia uudelleen; ja siinä minä lepäsin, kunnes tuli nousun hetki, eikä pääskynen lähde päivän sarastaessa lentoon varmemmin kuin minä olin jaloillani sinä hetkenä kuin halusin. Se oli minun luonteeni mukaista eikä se pettänyt minua, vaikka nukuin mingoparvien keskellä, sillä aikoinani minä olen kierrellyt ihan niiden riiviöitten kylissä."
"Ja se kaikki palaa vielä, Haukansilmä, sillä niin suora ja rehellinen yksilö ei milloinkaan ikuisesti voi kiintyä turhaan haavekuvaan. Te uneksitte vielä metsästysretkistänne, kaatamistanne hirvistä ja majavista, joiden turkin olette riistänyt."
"Mitä vielä, Mabel, minä en halua enää koskaan uneksia: ennenkuin minä tapasin teidät, minulla oli tapana mielikuvituksissani kiitää koirien jäljissä tai etsiä irokeesien piilopaikkoja — ei, minä jouduin otteluun ja väijyin heitä ajatuksissani saaden siitä tyydytystä, koska luulin, että se oli minun lahjojeni mukaista, mutta se kaikki on menettänyt viehätyksensä sen jälkeen kuin tutustuin teihin. Niin, nyt minun unelmissani ei ole enää mitään loistoa, mutta viime yönä minä näin unta, että olimme olevinamme linnalla ja minulla oli oma sokeritopan muotoinen asunto, ja joka puun juurella oli Mabel Dunham, kun taas puiden oksilla lauloivat linnut ihania virsiänsä tuhansin sävelin, niin että hirvikin pysähtyi kuulemaan. Minä koetin ampua fasaanin, mutta Hirvenkaatajani ei lauennut ja lintu lähti lentoon nauraen minulle vasten silmiä ilakoiden kuin nuori tyttö, ja sitten se lensi tiehensä katsellen jälkeensä aivan kuin innostaen minua seuraamaan."
"Ei enää siitä, Haukansilmä — me emme enää halua puhua siitä", sanoi Mabel pyyhkien kyyneleitä silmistänsä, sillä se yksinkertainen, vakava tapa, jolla tämä karaistunut metsien mies ilmaisi, miten syvän haavan hänen tunteensa oli saanut, tuotti melkein liian suurta tuskaa hänen omalle, paatumattomalle sydämelleen. "Etsikäämme nyt minun isäni, hän ei voi olla kaukana, koska kuulin hänen pyssynsä paukahtavan tässä aivan lähellä."
"Kersantti oli väärässä — niin, hän oli väärässä; eikä ole mitään järkeä koettaa viedä kyyhkystä asumaan suden luolaan."
"Tuolla tulee minun rakas isäni", keskeytti Mabel, "näyttäkäämme onnellisilta ja huolettomilta, kuten hyvien ystävien tulee ja säilyttäkäämme toistemme salaisuus."