"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että maailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi."
"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi, rakas herraseni."
"Voisipa olla niin", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa, "vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että sinä saisit sen kannettavaksesi."
Ääni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen huomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli karkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi isän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.
"Isä, puhu selvemmin!" hän huudahti melkein vavisten.
"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat sangen erilaiset."
"Minulla ei ole mitään toiveita — en tiedä mitään siitä, mitä tarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?"
"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot joskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma kohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta, lapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit. Suutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle."
Jos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan asian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää vastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa kuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän menetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel oli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi tehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka oli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus, joka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen viikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että kaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä tuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian suurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet kiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön aivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli tottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he noudattavat vanhempiensa toivomuksia.
"Isä", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä,
"Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä."