Tämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia sitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei voinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa tekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein kuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän otaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä soturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut kruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli paksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta saamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon taisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen kasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi tahtonut juosta kuiviin.
"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!" hän melkein karjui. "Hitto vieköön teidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan ymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne mieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on kuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu kauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita."
Mabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla vähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei tahtonut jättää asiaa sikseen.
"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan ominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta", hän sanoi, "ja minä tunnen varmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan."
"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin eikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa, ja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus kuvata minun luonnettani."
"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi uskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän huostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää varmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta."
"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi itsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten skotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen on tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel askelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin paljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei suorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi."
"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri Duncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta miehistään."
"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin miehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa. Mutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista vihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä ikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon, ennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme aukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin, ja te saatte nähdä, neiti Dunham —"
Korpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti taas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla kovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä tapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän olisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä eloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Koko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan odottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli huomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.