"Poika on oikeassa", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin silmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein koskivat toisiinsa, — "hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole sanonut meille, mitä ajattelette laskustamme."
"Se oli rohkea ja vaarallinen", sanoi Mabel. "Katsellessani sitä toivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se on ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin."
"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen silmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun kehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen lajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi sellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän laskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin katsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen hänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen."
Mabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin kauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan kuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat ilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.
"Meidän oli parasta laskea", lisäsi Haukansilmä, "oikeastaan ihan pakko. Jos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun epäilette mingojen vehkeitä."
"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat joutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle."
"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa muutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut kyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme turvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. — Jasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla — tarkoitan kalliolla — seisoo?"
"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita minä en ollenkaan ymmärrä."
"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo, että laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme. Rohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten värimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta seuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät turvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni valheeksi."