"Se juuri on minunkin ajatukseni, Haukansilmä, emme puhu mitään siitä.
Kersantti Dunham, minun edeltäjäni —"
"Mikä?" kysyi opas.
"Niin, kersantti ei voi hoitaa päällikkyyttä enää ja tuskinpa voidaan näin tärkeän retken johtoa jättää jollekin korpraalille, ja minä olen sen vuoksi ajatellut, että päällikkyys luonnollisesti kuuluu nyt minulle, jolla on luutnantin valtakirja. Yksikään miehistä ei uskalla sanoa sanaakaan vastaan ja mitä taas teihin tulee, teillä on nyt paljon kunniaa, Mabel ja hyvä omatunto, että olette hyvin täyttänyt velvollisuutenne. Kun tämä lienee teille kylliksi, niin en luule kenenkään asettuvan tätä suunnitelmaa vastaan."
"55:nnen sotilaitten komennus kuuluu luonnostaan teille, luutnantti, se on teidän oikeutenne — otaksun — enkä luule, että ainoakaan täällä tahtoo väittää sitä vastaan, vaikkakin te olette ollut vankina ja voi olla joitakin, jotka eivät voi tuntea täydellistä kunnioitusta entistä vankia kohtaan. Mutta kuitenkin luulen, ettei kukaan täällä asetu toiveitanne vastaan."
"Sitähän minäkin, Haukansilmä. Ettekä te suinkaan tahdo omia ansioitanne ja vaatimuksianne suurennellen kertoa, että minä tämän onnettomuuden aikana ehdotin hirsilinnan luovuttamista ja arvostelin yleistä asemaa."
"Turhaa, minun vaatimukseni ja ansioni, majoitusmestari! Lundie tietää, mihin minä pystyn metsässä ja varustuksissa ja kenraali tietää sen vieläkin paremmin. Minusta ei pelkoa. Kertokaa itse osanottonne ottaen huomioon, ettei tehdä vääryyttä Mabelin isälle, joka on komentava upseeri vielä tällä hetkellä."
Muir lausui ilonsa tästä järjestelystä ja lupasi tehdä oikeutta kaikille, ja niin he lähtivät tulelle, johon toiset olivat kokoontuneet. Täällä majoitusmestari ensi kertaa Oswegosta lähdön jälkeen alkoi vaatia sitä kunnioitusta, johon hänen asemansa häntä oikeutti. Hän kutsui viimeisen elossa-olevan korpraalin luoksensa ja sanoi, että hän toistaiseksi tahtoo esiintyä virassa-olevana upseerina käskien tätä samalla ilmoittamaan tämän muutoksen myöskin miehistölle. Tämä hallituksen vaihdos pantiin toimeen ilman vastaväitteitä, sillä kun kaikki tunsivat luutnantin lailliset oikeudet, ei kukaan totellessaan mutissut vastaan. Lundien ja hänen suunnitelmansa kyllä olivat olleet erilaiset ja nyt hän sanoi huomaavansa, että hänen kuitenkin nyt tulee seurata omaa päätänsä. Tämä riitti sotilaille, sillä kersantti Dunhamin haavoittuminen antoi kyllin selvän selityksen, jos selitystä olisi kaivattu.
Koko ajan oli kapteeni Sanglier syönyt aamiaistansa kuin ahmatti, ottaen kohtalonsa filosofin ja kylmäverisen veteraanin tyyneydellä vastaan, esiintyen kuitenkin joka hetki vilkkaana ranskalaisena. Tämä mies oli nyt ollut siirtomaissa kolmisenkymmentä vuotta ja Ranskan armeijassa hänellä oli jokseenkin sama asema kuin Muirilla 55:nnessä. Hänellä oli rautainen terveys ja kovettuneet hermot ja sentähden hän mainiosti soveltui toimimaan villien retkien johtajana. Näin hän oli myöskin kohonnut kapteenin arvoon ja toimiessaan villien kanssa pitkiä aikoja hän oli omaksunut toveriensa tavat ja katsantokannat niin täydellisesti, että vain ranskalaiselle sellainen on mahdollista. Villien retkiä johtaessaan hän oli käyttäytynyt niin epäinhimillisesti, että häntä pidettiin sivistyksen pahimpana vihollisena. Joskus hän kuitenkin hillitsi villien pahuutta ja kiihkoa, ikäänkuin inhimillinen ääni hänen sielussaan olisi hämärästi kaikunut. Lyhyesti: hän oli mies, jonka kohtalo oli heittänyt sellaiseen asemaan, jossa luonne lakkaamatta tuli esille, olipa kysymyksessä hyvä tai paha. Hänen nimensä liittyi läheisesti kaikkiin kauhun töihin, mitä näissä siirtomaissa tapahtui. Hän oli peto, joka nautti verenvuodatuksesta ja tunsi suurinta onnea saada kiduttaa turvattomia ja avuttomia uudisasukkaita, lapsia ja naisia, ja siksi hän oli saanut liikanimen Piisydän.
Kun Haukansilmä ja Sanglier tapasivat toisensa nuotion ääressä, katselivat he ainakin minuutin ajan toisiansa puhumatta sanaakaan. Kumpikin tunsi, että hänellä oli huomattava vihollinen edessään ja että he molemmat olivat tavallaan sotilaita, mutta luonteiltaan ja harrastuksiltaan ihan erilaiset. Toinen palveli rahasta, mutta toinen siksi, että kohtalo oli asettanut hänet elämään erämaissa ja hänen metsästysmaansa tarvitsivat hänen kättänsä ja kokemuksiansa. Halu kohota nykyistä asemaansa ylemmä ei milloinkaan ollut häirinnyt Haukansilmän rauhaa; hän ei ollut tuntenut edes kunnianhimoa siinä merkityksessä kuin sitä tavallisesti ajatellaan, ennenkuin hän oli tutustunut Mabeliin. Sen jälkeen hän oli joskus epäillyt itseänsä, asettanut Mabelin ajatuksissaan niin korkealle, että toivo voida tarjota Mabelille hänen arvoansa vastaava asema oli joskus tuottanut hänelle levottomia hetkiä, mutta hänen luonteensa suoruus ja vaatimattomuus oli sangen pian karkoittanut nämä ajatukset hänen mielestään, ja hänelle selvisi, että nainen, joka ei arvelisi ottaa häntä mieheksensä, suostuisi myöskin jakamaan hänen onnensa, vaikkakin se tarjosi vaatimattoman ulkonaisen aseman. Hän kunnioitti Sanglieria urhoollisena soturina ja tiesi, että häntä syytettiin paljosta, johon hän ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi, sillä huhu usein liioittelee ja sotkee syyllisimmät ja vähemmän syylliset sekaisin, mutta samalla hän ei voinut unohtaa hänen itsekkäisyyttänsä, harkitsevaa toimintaa omaksi hyväksi ja kaikista vähimmän sitä, että hän unohti "valkoiset lahjansa" ja vaihtoi ne "punaisiin". Toiselta puolen Haukansilmä oli arvoitus kapteeni Sanglierille. Jälkimmäinen ei voinut ymmärtää edellisen toiminnan syitä. Hän oli usein kuullut oppaan suoruudesta ja rehellisyydestä, jotka olivat usein johtaneet hänet täydellisesti harhaan, sillä suoruudella ja avomielisyydellä valtiomies säilyttää salaisuutensa paremmin kuin vaikenemisella ja kiertelyillä.
Kun molemmat sankarit olivat täten tuijotelleet toisiinsa, monsieur Sanglier kohotti hattuansa, sillä raaka ja villi elämä ei ollut voinut kokonaan hävittää hänestä sitä käytöksen hienoutta, johon hän nuoruudessaan oli tottunut ja joka on ranskalaiselle ominaista.