"Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt ja kuolee kukat kovan hallan alla. Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt kuin sammuu illan rusko taivahalla."
Spenser.
Vaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein sodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne kuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko syvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten tulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja paino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin — olkaammepa nyt kristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme itämaitten innostaviin kuvitelmiin — kaikille on toki yhteistä se varmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on kuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi, mutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun hän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja tunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema on suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu turhalta.
Haukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli tottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän ajatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä sairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita. Toisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja kiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää mielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän lähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt pitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka kuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole avannut sitä totuudelle ja valolle.
Ensimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken juhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja Nuolenpäälle oli tapahtunut. "Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti", hän lopetti, "ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat lähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä, joita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. — Jos minä olisin sinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. — Minun äitini usein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan sitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto varmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin tuntein kuin minä."
Kuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos. Dunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut hänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti Muirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia. Viivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen ääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen katseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli ajatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä, Cap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat sairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli polvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä rintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia huuliansa.
"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti", sanoi Haukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä liian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa kauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli toisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa kotipiirissä; "enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen. Nuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei ollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime aikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun ajatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä vastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen on sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja rauhallisin mielin."
"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni."
"Niin, niin", pisti Cap, "tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit lähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt aivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun tahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla."
"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun."