"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus minä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina teidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja palaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta ehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin nämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani — ja niin mielelläni olen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti Dunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu sitäkään, että olen tutustunut sinuun —"
"Ja minuun, Haukansilmä!" keskeytti Mabel nuhdellen. "Kadutteko, että olette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en koskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen."
"Teihin, Mabel!" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen häntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. "Kuinka minä voisin olla pahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista päivää — että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin lyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä kevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin, mutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani, sen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni oltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää teidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten asia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että nuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä niin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää hyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo kärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä hakemaan."
"Jättää hyvästit!" huudahti Mabel.
"Hyvästit", kertasi kaikuna Jasper, "et suinkaan aikone jättää meitä, ystäväni?"
"Se on parasta, Mabel — se on molemmin puolin parasta, Vesikoira, ja kaikista viisainta. Te palaatte Oswegoon ja tulette mieheksi ja vaimoksi niin pian kuin suinkin — ja se kai on tapahtuva pian herra Capinkin vuoksi, joka palaa halusta palata merelle takaisin ja tietää, miten tämä tulee päättymään. Minä palaan erämaihini ja Luojani luo. Tulkaa, Mabel", hän jatkoi astuen raskain askelin lähemmä sankaritartamme, "ja suudelkaa minua. Jasper ei tahdo kieltää minulta yhtä suudelmaa. — Sitten erotkaamme."
"Oi, Haukansilmä!" huudahti Mabel heittäytyen oppaan syliin ja suudellen uudestaan ja uudestaan hänen kasvojansa niin vapaasti ja lämpimästi, että sellainen oli ollut hänestä kaukana äsken nojatessaan Jasperin rintaan. "Jumala teitä siunatkoon, rakkahin Haukansilmä! Te tulette pian meille. Minä saan taas teidät nähdä. Vanhempana te tulette kokonaan meidän luoksemme ja annatte minun olla teidän tyttärenne, tulettehan?"
"Kyllä, niin se on", vastasi opas melkein haukkoen ilmaa, "minä koetan ajatella sitä sillä tavalla. Te olette sopivampi minun tyttärekseni kuin vaimokseni, niin te olette. Hyvästi, Jasper. Nyt me menemme kanotille; aika on teidän mennä laivaan."
Tapa, jolla Haukansilmä johti rantaan, oli tyyni ja juhlallinen. Kun he saapuivat kanotille, hän otti uudestaan Mabelin kädet omiinsa ja katseli vakavasti häntä kasvoihin, kunnes hillittömät tunteet puhkesivat kyyneliin, jotka virtana vuosivat hänen rosoisia kasvojansa pitkin.
"Siunatkaa minua, Haukansilmä!" sanoi Mabel polvistuen nöyrästi hänen jalkojensa juureen. "Oi, siunatkaa minua, ennenkuin me eroamme!"