"Erittäinkin naistuntemus, Davy."
"Sinä voit laskea leikkiä, Lundie, ja minun on se käsitettävä. Mutta en voi pitää mahdollisena, että niin täydellisesti erehtyisin siinä, mihin nuoren naisen taipumukset ja toiveet vetävät, etten uskoisi hänen pitävän minua kaikissa suhteissa kilpailijaani etevämpänä. Siinä suhteessa voin olla levollinen — aika näyttää."
"Kuulepas, Davy Muir", sanoi Lundie pysähtyen äkkiä käynnistään ja katsellen toista silmiin niin vakavasti ja hullunkurinen ilme kasvoillaan, että itse vanha taiturikin muuttui tahtomattaankin vakavaksi — "sano minulle suoraan, luuletko sinä todellakin, että sellainen tyttö kuin kersantti Dunhamin, vakavasti voi mieltyä mieheen, jolla on sinun ikäsi, ulkomuotosi ja voisin lisätä: kokemuksesi?"
"Iva sikseen, Lundie; sinä et tunne naisia ja siinä syy, miksi olet naimatonna vielä nelikymmenviisi-vuotiaana. Sinä olet ollut kauhean kauan poikamiehenä, majuri!"
"Ja kuinkas vanha sinä olet, jos sallit minun tehdä niin arkaluontoisen kysymyksen?"
"Neljäkymmentäseitsemän, sitä en salaa, Lundie, ja jos minä saan Mabelin, on siinä mulle vaimoa loppuiäkseni. Enkä voi ymmärtää, minkä vuoksi kersantti Dunham olisi niin järjetön, että voisi uneksiakaan antavansa suloisen tyttösensä Haukansilmän laiselle miehelle."
"Ei siinä mitään uneksimista olekaan; mies on tosissaan kuin soturi, jota selkäsauna odottaa."
"Olkoonpa niin, majuri. Me olemme vanhat ystävät" — molemmat olivat kotoisin Skotlannista ja käyttivät usein synnyinseutunsa murrettakin puhuessaan lapsuutensa ajoista — "ja tiedämme, miten annetaan sana sanasta tai täytetään velvollisuus. Ehkäpä se kelpo mies ei ole ymmärtänyt viittaustani; muuten hän ei ikinä olisi ajatellut mitään niin hullua. Ero upseerin rouvan ja oppaan vaimon välillä on yhtä suuri kuin ero Skotlannin ja Amerikan muinaisuuden välillä. Minä olen vanhaa verta, Lundie."
"Luota minun sanaani, Davy, sinun muinaisuutesi ei auta yhtään tässä asiassa, eikä sinun veresi ole vanhempi kuin luusikaan. No niin, sinä tiedät kersantin vastauksen ja huomaat, ettei minun vaikutukseni, johon sinä niin suuresti luotit, voi paljoa auttaa sinua. Ottakaamme lasi yhdessä, Davy, vanhan tuttavuutemme vuoksi, ja sitten teet viisaasti, jos ajattelet huomista kilpailua ja unohdat Mabel Dunhamin niin pian kuin suinkin."
"Ah, majuri, minä olen aina huomannut, että vaimo on helpompi unohtaa kuin lemmitty. Kun pariskunta on puolittainkaan onnellinen avioliitossaan, on kaikki hyvin. Mutta sitten tulee kuolema, joka kaikki erottaa, kuten sanotaan, ja minusta tuntuu kauhean alhaiselta ruveta surulla häiritsemään poismennyttä. Elämässä on niin paljon huolta ja murhetta sekä toivoa ja suloa — erittäinkin, mitä naisiin tulee — että se voi kääntää ajatukset toisaalle."