Kilparadaksi oli laitettu linnan länsipuolella oleva järven ranta. Siitä oli raivattu kaikki puut ja kannot ja sitä käytettiin harjoituskenttänä, johon se erinomaisesti soveltuikin, sillä kahdelta puolen se oli hyvin suojattu: toisella puolen oli järven selkä, toisella linnoitus. Hyökkäys saattoi siis tapahtua vain kahdelta sivulta, ja koska etelässä ja lännessä oli laaja aukea, eivät hyökkääjät ehtineet pahimmassakaan tapauksessa saada suuria aikaan, ennenkuin varusväki heidät huomasi.
Vaikka rykmentti käytti tavallisesti aseinaan musketteja, oli kuitenkin viitisenkymmentä rihlapyssyä tuotu tällaisia tarkoituksia varten. Joka upseerilla oli sellainen yksityistä huvittelua varten; oppaat ja ystävälliset intiaanit, joita jo oli monenlaisissa toimissa linnassa, olivat saaneet niistä useita; olipa vielä varattu yleinen kokoelma, josta annettiin pyssy onnelliselle voittajalle. Viisi tai kuusi osanottajista tiesi, miten käyttää tällaista asetta erinomaisen hyvin — vieläpä niin hyvin, että he saattoivat vaatia itselleen kuuluisuutta taitavina pyssymiehinä näillä rajaseuduilla; kahdesti enemmän oli niitä, joita pidettiin tavallista taitavampina ja näiden lisäksi vielä monia, joita pidettiin asiantuntijoina melkein kaikessa muussa kuin siinä, mikä tänä päivänä sattui olemaan kysymyksessä.
Matka oli sata kyynärää ja tuli ampua käsivaralta. Maalitauluksi oli laitettu tavallinen valkoinen levy, johon oli piirretty ympyröitä ja keskelle musta pilkka. Kilpailun aloittivat ne nuoret miehet, joilla ei vielä ollut mitään mainetta, vaan joiden tuli näissä kokeissa näyttää kätensä vakavuutta ja silmänsä tarkkuutta. Näihin alkukilpailuihin ottivat vain soturit osaa ja kun ne eivät paljoa katselijoita huvittaneet, ei ainoatakaan upseeria vielä näkynyt.
Useimmat sotilaat olivat skotlantilaisia, ja koko rykmentti oli muutettu tänne siirtomaihin Skotlannista jokunen vuosi sitten. Sen jälkeen oli siihen liittynyt monta amerikkalaistakin. Tällaisessa kilpailussa näiden seutujen miehet näyttelivätkin mitä huomatuinta osaa. Niinpä puolisen tunnin säännöttömän yrityksen perästä täytyi myöntää, että se nuorukainen, joka tähän asti kokeilleista oli saavuttanut parhaan tuloksen, oli syntynyt New Yorkin siirtokunnassa saksalaisista vanhemmista. Juuri kun tästä päästiin selville, ilmestyi vanhin kapteeni linnan herrojen ja naisten kanssa radalle. Jälkijoukkona kulki parisen kymmentä alempiarvoista naista, joiden joukossa huomasi Mabel Dunhamin kaunismuotoiset, viehättävät, kukoistavat ja vilkkaat kasvot ja aistikkaasti puetun, sorean vartalon.
Kuten yleensä tiedettiin, oli naisissa vain kolme, jotka saattoivat kerskua kuuluvansa hienostomaailmaan ja kun ne olivat upseerien rouvia, oli Mabel ainoa sopiva ehdokas avioliittoon, kuten majoitusmestari oli lausunut.
Naisille oli laitettu laudoista koroke rantamalle, ja siihen lähelle huomattavalle paikalle olivat palkinnot asetetut. Ensimmäinen penkki oli varattu äskenmainituille rouville ja heidän lapsilleen, kun taas Mabel ja muut naiset, jotka eivät kuuluneet komentavien upseerien perheisiin, saivat asettua toiselle penkille. Sotilaitten vaimot ja tyttäret istuivat tai seisoivat eri ryhmässä ja koettivat saada esteettömän näköalan. Mabel oli jo tavallaan päässyt rouvien seurapiiriin ja suosioon huolimatta alhaisesta syntyperästään, sillä hänen olennossaan jokainen voi huomata arvokasta itsetuntoa ja käytöksen hienoutta, joka väkisinkin valloitti, vaikka he tarkasti pitivätkin lukua arvoasteista, kuten aina tällaisissa linnoituksissa.
Niin pian kuin tämä verraton katsojain joukko oli asettunut paikoilleen, Lundie antoi määräyksen, että taidonnäytteen piti alkaa siinä järjestyksessä, kuin hän erikoisella määräyksellä oli säätänyt. Kahdeksan tai kymmenen parhainta ampujaa astui nyt jalustalle laukaisten kukin vuorostansa. Siinä olivat upseerit ja soturit sekaisin välittämättä arvojärjestyksestä eikä keneltäkään ollut kilpailuoikeutta kielletty. — Kuten saattoikin odottaa miehiltä, joiden ainaisena huvina ja ajanvietteenä oli asetaidon kehittäminen, he kaikki osasivat maaliin, vieläpä monet mustan ympyrän keskellä olevaan valkeaan pilkkuun. Oli kyllä muutamia, jotka tapasivat vain ympyröihin osaamatta mustaan keskukseen.
Tänä päivänä oli sääntönä, ettei kukaan, joka erehtyi ensi yrityksessä, saanut koettaa uudestaan. Ajutantti, joka toimi juhlamenojenohjaajana, lausui kuuluvasti julki onnistuneen yrittäjän nimen ja käski valmistautua seuraavaan koetukseen, tuomiten samalla kaikki, jotka eivät osanneet mustaan ympyrään, menettämään oikeuden ottaa osaa vaikeampiin kokeisiin. Juuri kun säännöt oli saatu esitetyksi, ilmestyivät Lundie, majoitusmestari ja Jasper Vesikoira ampumajalustalla olevien joukkoon, kun Haukansilmä taas asteli radalla aivan huoletonna, ja siitä kaikki läsnäolijat saivat päättää, ettei hän tänä päivänä aikonut vaatia itselleen voittajan kunniaa. Kaikki antoivat tilaa majuri Duncanille, joka päästyään ampumajalustalle hyväntuulisesti hymyillen heti laukaisi. Luoti sattui tarkoitetusta merkistä monen tuuman päähän.
"Majuri Duncan on suljettu pois jatkuvasta kilpailusta!" selitti juhlamenojenohjaaja hyvin kuuluvasti ja varmasti, josta vanhemmat upseerit ja kersantit ymmärsivät, että tämä erehdys oli edeltäpäin suunniteltu, kun taas nuoremmille herroille ja sotureille antoi uutta rohkeutta se ilmeinen puolueettomuus, jolla kaikkiin nähden urheilun lakeja käytettiin.
"Nyt, herra Vesikoira, on teidän vuoronne", sanoi Muir, "ja ellette onnistu paremmin kuin majuri, minä sanon, että kätenne on taitavampi airon kuin pyssyn käytössä."