"Ettekö luule, mr Opas", sanoi Cap, "kuitenkin olevan viisainta että kerrassaan kaikin purjein lähdemme virtaa alas kulkemaan, niin pian kuin olemme varmat siitä, että nuo konnat ovat joutuneet peränpuolelle meistä? Meillä merimiehillä on tapana sanoa, että myötätuuleen takaa-ajaminen on pitkää ajoa."
"Vaikka saisin tuon tuolla alhaalla olevan linnan koko ruutivaraston, niin en jättäisi tätä paikkaa, ennenkuin olemme saaneet tietoa Käärmeestä. Vankeus tahi kuolema olisi varma seuraus siitä. Jos hento hirvenvasikka, sellainen kuin tuo tyttö tuossa, jonka olemme saaneet suojeltavaksemme, voisi kuin vanha hirvi vaeltaa metsässä, silloin ehkä kävisi laatuun jättää ruuhet; sillä kaaretellen kulkemalla voisimme ennen päivänkoittoa ennättää linnaan."
"Antaa mennä sitten", sanoi Mabel ja kavahti ylös yht'äkkiä tuntien saaneensa uutta voimaa, "minä olen nuori, voimakas, vaivoihin tottunut ja voisin kävellä enoni uuvuksiin. Minua ette saa katsoa miksikään vastukseksi. En voi kärsiä sitä ajatusta, että te kaikki panisitte henkenne alttiiksi minun tähteni."
"Ette suinkaan kestä sitä, ette suinkaan kestä sitä. Tulisi enemmän kuin kolmen peninkulman matka ja päälle päätteeksi risuin, puunjuurien ja rämeiden yli pilkkopimeässä. Näin suuren ihmisjoukon jälet voitaisiin nähdä ja lopuksi olisi meidän kenties pakko rynnätä indianien rivin läpi linnaan. Ei, paras on, että odotamme Mohikania."
Koska tämä oli sen mielipide, johon kaikki nykyisissä oloissa loivat silmänsä kuin esimieheen ja johdattajaan ainakin, niin ei tästä puhuttu sen enempää. Seurue hajaantui nyt pienempiin joukkoihin; Nuolenkärki vaimoinensa istahti syrjään pensaikkoon ja alkoi hiljaisella äänellä keskustelun, jossa mies näytti lausuvan ajatuksensa jonkummoisella ankaruudella, kun sitä vastoin vaimo vastasi tuolla nöyrällä lempeydellä, joka on seuraus indianien vaimoin alhaisesta asemasta. Opas ja Cap asettuivat toiseen ruuheen, jutellen erilaisista vaiheistaan maalla ja merellä, Jasper ja Mabel taas istuivat toiseen. Täten oli lähes tunti kulunut, kun Mohikani tuli näkyviin samalta suunnalta, mistä Jasper oli tullut. Mutta sen sijaan kuin hänen olisi ollut kulkeminen suoraan eteenpäin, vetäytyi hän, tuskin päästyään sen joenpolvekkeen sivu, joka piilotti hänet kaikilta sen yläpuolella kenties olevilta, ihan likelle rantaa ja valitsi itselleen varovaisesti semmoisen paikan, josta voi katsoa taakseen, ollen kylliksi pensaiden suojassa, jott'ei tarvinnut pelätä että hänet nähtäisiin.
"Käärme näkee ne konnat", kuiskasi Opas; "niin totta kuin olen kristitty, ovat he tarttuneet onkeen ja hiipineet savun luokse."
Herttaisella, mutta äänettömällä naurulla keskeytti hän itsensä, ja tyrkkäsi Capia kylkeen; ääneti katseltiin sitten Chingachgookin liikkeitä. Mohikani oli täyteen kymmenen minuutia yhtä liikkumatonna kuin se kivi, jonka päällä hän seisoi; sitten huomasi selvästi, että joku erinäinen seikka oli vetänyt hänen huomion puoleensa, sillä hän kiiruhti takaisin, katseli levottomana tarkasti rantaa pitkin ja kulki kiireesti sitä alaspäin, huolellisesti hävittäen jälkensä matalan veden peittämästä liejusta. Nähtävästi oli hänellä kiire ja levotonna katseli hän usein taakseen ja tutki rantaa tarkoin joka kohdalta, missä voi luulla ruuhten olevan kätkössä.
"Kutsukaa hänet tänne", kuiskasi Jasper, joka tuskin voi malttaa mieltänsä, "kutsukaa hänet tänne, muutoin on liian myöhäistä. Katsokaa, hän menee ohitsemme."
"Ehei, poikani, ei ole kiirettä, ole varma siitä, muutoin rupeisi
Käärme ryömimään. Jumala auttakoon meitä ja suokoon meille viisautta!
Luulenpa ettei Chingachgookkaan, jonka näkö on yhtä varma kuin koiran
vainu, huomaa meitä eikä löydä piilopaikkaamme."
Tämä riemu oli liian aikainen, sillä tuskin ennätti hän lopettaa lauseensa, ennenkuin indiani, joka todella oli astunut muutaman askeleen piilopaikan ohitse yht'äkkiä pysähtyi, loi terävän, läpitunkevan katseen rantaan pistettyihin pensaisiin, astui nopeasti muutaman askeleen eteenpäin ja seisoi vähän kumarruttuaan ja varovasti siirrettyään oksia tieltä pois yht'äkkiä heidän joukossansa.