Kun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin ruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa surullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka hän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui voittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan ruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka osoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä. Hän näytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti isketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä veitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota he pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan riistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi surullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa tämän suhteen.
"Ei, ei, punanahka", sanoi hän, "teidän ei enää tarvitse pelätä mitään minun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei kuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten tulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä kauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita teikäläisiä riiviöitä".
Hirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen pyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun vihollisensa luokse.
"Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt loppunut", sanoi hän; "voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan riistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat valkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni myöskin tulee olemaan niiden mukainen".
"Vettä", sammalsi onneton metsäläinen, "antamas indianiraukalle vettä"!
"Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan teidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla kaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu — vesi on heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa."
Hirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle. Annettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään polvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.
"Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole päättyneet", alkoi hän, "ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata. Olette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota vietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset kuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa jatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen indiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka minulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni kylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä näistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen."
"Hyvä", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon viimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. "Nuori pää, vanha äly — nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä — ei kyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas valehdella. Mikä olemas nimenne?"
"Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että kun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos näet, tulen sellaisen ansaitsemaan."