Ajatukset ovat kuitenkin valveella tällaisina hetkinä. Seuraavassa tuokiossa luuletteli hän, että setänsä oli tullut varustukseen, ja tahtoi rientää alas viskautuakseen hänen syliinsä; mutta samalla pidätti häntä se ajatus, että tulija voi olla joku indiani, joka nyt pani kiinni ovea saadakseen yksinänsä ryöstöä harjoittaa. Syvä hiljaisuus alaalla ei voinut soveltua Capin rohkeisin, pikaisiin liikkeisin, ja näyttikin paremmin viittaavan jotakuta vihollisen petosta. Tämä ajatus piti Mabelia toimetonna, ja enemmän kuin minuutin vallitsi rakennuksessa äänetön hiljaisuus. Sen aikaa seisoi Mabel ylimmäisten tikapuiden juurella, katsoa tuijottaen alakertaan vievää aukkoa kohti ja joka silmänräpäyksessä odotti hän saavansa nähdä metsäläisen kasvojen pistävän siitä esiin. Tämä pelko tuli viimen niin suureksi, että hän katseli piilopaikkaa viivyttääkseen odotettua kohtausta, vaikkapa vaan silmänräpäyksen. Hän kyykistyi kahden tynnyrin väliin ja rukoili sydämellisesti ja hartaasti, että Jumala ottaisi hänet suojelukseensa. Nyt luuli hän kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin joku olisi noussut alisia tikapuita myöten niin suurella varovaisuudella, että se omalla liiallisuudellaan ilmaisi itsensä; sitten seurasi vähäinen natina, johon hän tiesi erään puolapuun olevan syynä, joka oli notkunut hänen oman kepeän painonsa alla. Vielä ei kuitenkaan näkynyt mitään lattian aukeamassa; vaan hänen kuulonsa, joka oli erittäin paljon herkistynyt siitä mielen-jännityksestä, missä hän oli, ilmoitti hänelle selvästi, että joku oli ainoastaan muutaman tuuman alempana aukkoa. Kohta sen perästä näki hän Indianin pään mustine hiuksineen kohoavan lattian pintaa ylemmäksi, mutta niin verkalleen, että sen liikkuminen oli verrattava kellon minuutiviisarin kulkuun. Sitten tulivat julmat kasvonpiirteet ja koko mustanpuhuva muoto näkyviin. Mabelin kauhistus karttui, kun hän luuli näkevänsä nuo mustat, muljottavat silmät ja julmat kasvot; vaan kun koko pää oli kohonnut lattian pinnan yläpuolelle, huomasi hän, tarkkaan katsottuaan, että hänen säikähtänyt kuvituksensa oli luullut Kesäkuun lempeitä, kauniita kasvoja indianilaisen sotilaan kasvoiksi.
Vaikea olisi sanoa kumpi tunsi suurempaa iloa. kun Mabel juoksi keskelle huonetta — sankarittaremmeko, kun huomasi että tullut oli Nuolenkärjen vaimo eikä itse Nuolenkärki — vaiko Kesäkuu, kun näki että hänen neuvoansa oli seurattu ja tapasi varustuksessa sen henkilön, jota hän niin rauhattomasti ja melkein toivotta oli etsinyt. He syleilivät toisiaan, ja tuo teeskentelemätön indianilaisnainen nauroi suloisella, viehättävällä tavallaan, pitäen sillaikaa ystävätänsä käsivarren pituuden päässä itsestänsä ja tutkistellen oliko tämä todellakin läsnä.
"Varustus hyvä", sanoi hän, "ei saa päänahkaa".
"Se on todellakin hyvä, Kesäkuu", vastasi Mabel kauhistuksella ja peitti samassa silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä niitä hirmuisuuksia, joita hän vasta oli nähnyt. "Sanokaa, Jumalan tähden, tiedättekö mihinkä setä raukkani on joutunut? Olen katsellut joka haaralle, vaan en ole huomannut häntä missään".
"Ei täällä varustuksessa?" kysyi Kesäkuu jollakin uteliaisuudella.
"Ei, minä olen ihan yksin täällä, Kesäkuu; se vaimo, joka oli kanssani, syöksi ulos miehensä luokse ja on hengellään maksanut varomattomuutensa".
"Kesäkuu tietää — Kesäkuu näkemäs; hyvin pahasti; Nuolenkärki ei säälimäs ketään vaimoa, ei omaansakaan".
"Oi, Kesäkuu, teidän hengestänne ei ainakaan ole mitään pelkoa".
"Ei tietämäs; Nuolenkärki tappa, jos tietämäs kaikki".
"Jumala suojelkoon teitä, Kesäkuu; niin, hän on sen tekevä hyvyytenne tähden, Sanokaa minulle, mitä on tekeminen ja onko setä raukkani vielä elossa".