Koko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa käyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista enemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta sotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan eri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni kanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä joskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa tahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin haitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu ruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu käytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti käytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan suukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet hänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi kyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle aukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana; vahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia kahmalollisia isoja haulia.
Tämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat, enimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa. Kanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä varustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän maltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti ansaitsisi ampua.
Niin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien suhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä parvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa halki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi kokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan huolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin tannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin uhrien alla.
Nahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi kuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.
"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun," virkkoi hän. "Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt kyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä eikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja kasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne olivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään pahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt muuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain lentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten kiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa eläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta nekin, niinkuin muutkin."
Metsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja ampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun uhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen eikä ollut hidas vastamaan.
"Mitä se on, vanha Nahkasukka!" huudahti hän. "Vielä siinä purajatte muutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää nisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi niin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä on aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen, vanha toveri!"
"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby," vastasi vanha metsämies harmissaan, "samoin kuin kaikille muillekin, jotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen ulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla lailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa yksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne eläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja väärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä tarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen, joka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten höyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette te, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka kuinka koettaisitte."
"Mitä puhutte?" huusi Billy. "Teistä on tullut oikea suunpieksäjä, sittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen linnun ampumisesta, niin katsokaa tänne — nyt paukahtaa tuota kyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna."
Niin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden kyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä lakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä kiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja siivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen. Onnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä tähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri silloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi hän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun lentoa.