"Ranska", oli vastaus.
"Tunnussana?"
"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului kuiskauksenakin.
"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"
"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi hampaittensa välistä:
"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä korpraali, joka ei koskaan nuku!"
Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin, ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet pysähtymään.
Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus, hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä, kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.
"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja odottamattomalla tavalla keskeytyi.
Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti: