Salarino. Jos hän menettää, olen varma ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?
Shylock. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.
Venetsian Kauppias.
Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan, sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli suositellut iäkkäälle ystävälleen.
Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle. Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut, ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten unta.
Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä, että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi. Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin, jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin. Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen. Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.
"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen; "tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."
"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä kunniaksi."
"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti — kuunnelkaa! Nyt voitte erottaa melun, jota tarkoitan!"
"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja meille valkoihoisille?"