Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa. Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi. Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.
"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa. Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne. Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja, jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen luonteeseen."
Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.
Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman ja pitkin niiden altaan reunaa.
Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.
Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa, missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.
Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä, risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-, kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:
"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."
"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä esineitä.
"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen, mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti, kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja, mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"