"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"
"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon. Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."
"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.
"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi, sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan, ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."
"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."
"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne tappelevat — jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain makvain muuttaa itsensä naisiksi — mutta kun he nyt kerran tappelevat, niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean soturin!"
"Tämä riittää", tokaisi Heyward kärsimättömänä. "Minä en pyydä teitä tekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka varmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut kysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo Edward-linnaan?"
"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen hevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun välillä."
"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni", virkkoi Heyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: "Jos ilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte minut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta."
"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin urkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en."