"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän iankaikkiseksi autuudekseen."
Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.
"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."
Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta uuden pedonesittäjän seuraamana.
Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.
"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän? Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"
Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi". Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.
Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita liittolaisiaan.
Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta, minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.
"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."