"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"
Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.
"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan — olenko minä nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa — olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan! Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut sata talvea?"
Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun arvonsa nojalla vastaamaan.
"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."
"Se on totta — se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"
Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan selittääkseen sukunsa käytöksen:
"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat. Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti, tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä. Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme tiedä, mihin se menee. se riittää."
Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella, minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan. Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän keskelleen.
Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen juureen.