Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan. Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä valtiotaitoa.
Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta, joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten järvien välillä aukeneva salo.
Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä, ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin, alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen Horikan kuten se alkujaan kuului.
Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa, joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli "rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin, ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.
Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin, nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.
Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat nekin tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti pitää hallussaan.
Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä, joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.
He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta, jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat voittamattomaksi — sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1] kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat. Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä, jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä, kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä, ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten ryöstäminä ja hävittäminä.
Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta, joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi, joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.
Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi jo näiden lähetessä.