Halleck.
Seuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan. Häipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa mingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä kokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili huronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka tämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka kiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina parvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla suuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan merkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki nämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä julmuudesta.
Mutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan. Ei kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä ylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta toimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa hirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin onnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat väistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat jo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.
Majat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä paikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat kokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan äänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja kaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat yhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän sydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli naulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen mielenkiinnon esineet olivat.
Kuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat vaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja antoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin hyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista tehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran maalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen peittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin yksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi kätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro. Hänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti alistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli hänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti ohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan, lempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät yhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon omituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon, jolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli myöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä murheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain miehekkyytensä.
Mutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja masentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen kentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän vielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon kaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin saattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä, kaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät hänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat kasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden julistamalle turhalle korskeudelle.
Chingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita, ilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa kirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin koossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut poikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön oli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi osannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun hengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen mustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut toisen koko olemukseen.
Metsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä ankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa vanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi nähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.
Kehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen ulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana, jotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen puku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja läheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen rauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa hillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena katselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään estämään.
Päivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli väkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien. Tukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä jäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta kuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä hetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys ja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta, joka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon kivipatsaaksi.